Minä-keskeisyys ei ole vain kovan maailman ongelma tai kaupallisuuden luoma ilmiö. Minä-keskeisyys on jokaisen ihmisen ongelma, minkä juuret juontavat alkuun – syntiinlankeemukseen asti. Kristitty ei ole vapaa oman edun tavoittelun kiusauksista – oli nuori tai vanha. Rukouksemme paljastavat parhaiten ihmisen mielenlaadun. Rukouksissa tulee ilmi, kenen näkökulmasta ajattelen asioita. Kesällä kokenut julistaja kysyikin kuulijoiltaan osuvasti: Olenko minä saanut Pyhän Hengen vai onko Pyhä Henki saanut minut?
Tietenkään ei ole väärin pyytää itselleen Pyhää Henkeä, mutta on perusteellinen ero pyytää itselleen jotain kuin antaa itsensä Jumalalle. Yritänkö edes ajatella asioita muista kuin omista lähtökohdistani? Tämä ei ole helppoa individualismin aikana, mutta ei meille ole missään luvattukaan helppoa elämää. Mutta meille on kylläkin luvattu rikas elämä – ei tosin maailman mittapuulla, vaan Jumalan mittapuulla. Jumalan rikkaus on jotain muuta kuin taloudellista vaurautta ja mukavuutta. Jumalan rikkaus on elämää Elämänantajan kanssa, Luojalta saatua merkityksellisyyden tunnetta ja ikuista turvallisuutta Isän seurassa. Jumalan rikkaus on kaikkien ulottuvilla – yksin Jeesuksen ansiosta.
Siksi olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Fil. 2:5-9
Jostain syystä Jumalalle antautuminen kuulostaa ja tuntuu kuitenkin aina vähän ikävältä. Ehkä pelkäämme luopumista ja antautumista pelkkiin vaikeuksiin. Toki vaikeuksiin Jeesuskin joutui, ihan ristille asti. Mutta lopputuloksena oli toisille ihmisille mahdollistettu ikuinen hyvinvointi ja Jeesukselle itselleen annettu ikuinen kuninkuus. Ei huono!
Itsensä antaminen Pyhän Hengen johdattamaksi ei siis taida kuitenkaan mennä pieleen – päinvastoin. Se jopa vapauttaa juuri meidän oman pahanolomme alkusyystä eli oman edun tavoittelusta. Mitä enemmän uskallan luopua, sitä enemmän voin kokea vapautta. Ei ole sattumaa, että Kaikkivaltias haluaa kutsuttavan itseään Isäksi. Jokainen vanhempi ymmärtää, että isä ja äiti tietävät paremmin kuin pieni lapsi itse, mikä on hyväksi ja mikä vaaraksi. Tällä samalla logiikalla Jumalakin toimii. Meidän aikuisten kristittyjen on vain joskus vaikea asettua uudelleen lapsen asemaan. Pyydänkö siis itsekkäästi jotain Jumalalta, vai luotanko Hänen rakkauteen?
Mikko Kaartama