Heräsin toissa yönä hätään. Lähelläni on iäkkäämpi henkilö, eikä hän ole antanut elämäänsä Jeesukselle. Minulle tuli hätä. Mitä jos emme enää näekään toisiamme koskaan? Mitä jos hän joutuu olemaan ikuisesti erossa omista rakkaistaan ja Jumalasta? Minulle tuli hätä.
Pitkään aikaan en ole kokenut tunteen tasolla tällaista hätää. Kun aloin miettimään tunnettani, taustalla oli tietoa: Jumalan luokse pääsee vain turvautumalla Jeesukseen. Tieto sai minut levottomaksi – kadotus ei koske vain joitakin tuolla jossain. Se koskee juuri niitä lähellä olevia, jotka eivät ole antaneet elämäänsä Jeesukselle. Minulle tuli hätä.
Jeesus totesi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Joh. 14:6
Hätä sai minut ajattelemaan myös itseäni. Olenko ottanut yllä olevan lauseen tosissaan? Jos uskon Jeesuksen sanoihin oikeasti, saako se minut liikkeelle? Jos kadotus on totta, jäänkö silti vain elämään mukavaa elämää sohvalla? Lähetystyö ei ole jotain eksoottista ja kaukaista. Se on arkista ja lähellä. Lähetystyö on konkreettista ja todellista. Lähetystyön syvin motiivi ei ole käsky, vaan hätä on yksi niistä. Hätä ei kuitenkaan tarkoita avuttomuutta. Jeesus lupasi myös olla meidän kanssa – joka päivä. Hänen yhteydessä me saamme kaiken sen, mitä me tarvitsemmekaan.
Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa. Hänen yhteydessään te olette saaneet kaikkea rikkautta, niin tietoa kuin puhetaitoakin. Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka… 1. Kor. 1:4–8
Mikko Kaartama